Se on nyt siinä.

Se harjoittelu nimittäin.

Koululla harjoittelussa on ollut hyvät ja huonot puolensa. Kuten Niinakin jo sanoi, oikeat asiakkaat puuttuvat. On todella vaikeaa suhtautua tuttuun lehtoriin niin kuin suhtautuisi asiakkaaseen. Hyvä puoli sen sijaan on ollut jatkuva palaute ja hyvät mahdollisuudet analysoida myös itse itseään. Sanoisin, että harjoittelu on ollut hyvä herätys siihen, missä itse menen taitojeni suhteen.

Kolmen viikon aikana vastaan tuli jos jonkinmoista puhujaa. Ekat päivät oltiin sosiaali- ja terveysalan oppilaitoksessa, jossa opettaja puhui todella hitaasti. Parin päivän tulkkailun jälkeen oli olo, että hei, tämähän sujuu! Ääni muuttui kellossa kun aloin katselemaan tunneilla kuvattuja videoita. Herranjestas mitä puuroa!

Koululla seminaarissa tavattiin myös muutama todella nopea puhuja. Tässä kohtaa pienestä viittomisestani oli hyötyä. Näiden tulkkausten jälkeen olin kyllä aivan naatti. Tajusin, kuinka kuluttavaa tulkkaus voikaan olla. Muutama päivä oli sellainen, että tulkkailun jälkeen kotona vain kaaduin sängylle.

Hitaat puhujat ovat siis aivan yhtä vaikeita kuin nopeat puhujat. On vaikeaa poimia lauseen pointti, kun se sanotaan vasta viiden minuutin kuluttua ensimmäisestä sanasta. Hitaiden puhujien tulkkaaminen vaatii aivan omanlaista aivotyötä. Koko ajan pitää prosessoida sitä, mitä puhuja oikein yrittää sanoa, ettei kävisi niin, että heittelee ilmaan yksittäisiä viittomia, jotka sitten jäävät kellumaan siihen ilmaan mitään järkevää kontekstia. Mietin myös sitä, kuinka kauan kehtaan odottaa ja jättää viivettä, ennen kuin alan tulkkaamaan. Ihmetteleekö asiakas, jos opettajan suu käy mutta tulkki istuu kädet sylissä? Minusta tuntui, että heti kun opettaja sanoi jotain, myös minun tuli viittoa jotain (oli minulla jotain järkevää viitottavaa tai ei).

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. En malta odottaa, että kuulen mitä te mussukat ootte päässy tekemään ja näkemään harjoittelupaikoissanne! Koulussa nähdään! <3